Blogi

Tämä vuosi on ollut kolmas vuoteni yliopistossa. Opin ensimmäisinä kahtena vuotena, että huhtikuu on koko lukuvuoden piinaavin kuukausi. Deadlinet lähestyvät yhtä nopeasti kuin vappu, ja 90 % opiskelijoista kaivautuu syvälle tietokoneidensa ja kirjojensa taakse. Tänä vuonna minun huhtikuuni oli kuitenkin hyvin erilainen. Syynä ei ole se, että kolmantena vuotenani vihdoin opin hallitsemaan yliopisto-opiskelun ja aikatauluttamisen niin, että pystyin hymyillen kulkemaan läpi huhtikuun (I wish), vaan se, että lähdin vuoden alussa vaihtoon Wieniin.
Täällä Wienissä huhtikuu alkoi pääsiäislomalla ja helteillä. Sää on kai aihe, johon pitäisi turvautua vain small talkin aluksi (tai koko sen ajaksi jos ko. keskustelukumppanin kanssa on erityisen kiusallista), mutta en voi olla tämän pienen blogipäivitykseni alkuun olla mainitsematta, että viimeiset kaksi viikkoa Wienissä on ollut parhaimmillaan 26 astetta lämmintä. Olen siis hämmentyneenä levitellyt aurinkorasvaa istuskellessani opiskelemassa Campuksen nurmella. Hämmentynyt, ja erittäin iloinen, olen myös ollut huomatessani, millainen yliopistokulttuuri täällä vallitsee.

Wienin yliopisto on levittäytynyt pitkin kaupunkia, mutta minun luentoni ovat pääosin päärakennuksella ja sitä lähellä olevalla Campuksella. Campus muistuttaa minua niistä kampuksista, joita olen aina nähnyt amerikkalaisissa sarjoissa ja elokuvissa, ja ensimmäistä kertaa siellä kävellessäni myös tunsin olevani sellaisessa. Campus-alue on kuin iso puisto, täynnä penkkejä ja pöytiä, jossa ihmiset luentojen välissä syövät lounasta, lukevat tai muuten vain hengailevat. Joka päivä näkee opiskelijoita, jotka ovat hakeneet campuksella olevasta kaupasta kaljaa ja sipsiä ja istuneet kuuntelemaan musiikkia. Jotkut myös ottavat päiväunia nurmikolla. Ihmiset siis oikeasti viihtyvät yliopistolla ja joka puolella tapahtuu jotain. Luentojen jälkeenkin saatetaan jäädä illalliselle johonkin campuksen ravintolaista (älä nyt kuvittele mieleesi Minervaa, vaan enemmän Telakka). Ai niin, vaihtoehtona on myös jäädä yksille Campuksen rantabaariin, jossa voi istua hiekalla rantatuoleissa.

Mutta, ei huolta. Tämä ei ole sellainen täällä kaikki on niin siistiä ja hitto, kun pitää tulla takasin Suomeen kirjoitus. Vaikka toivoisinkin, että Tampereen yliopisto (kai se on vielä Tampereen yliopisto vai ollaanko jo nyt Tampereen uudehkossa yliopistossa tms.??) ottaisi hieman mallia tällaisesta yliopistoelämästä ja panostaisi vielä enemmän opiskelijoiden viihtyvyyteen kampuksella, olen vaihtoaikanani myös oppinut arvostamaan entistä enemmän suomalaista yliopistoa. Ensinnäkin, vaikka näissä opiskelijaravintoloissa täällä saattaakin olla kattoterassi, kirpaisee joka kerta kun maksaa lounaasta 6 euroa 2,6 sijaan. Ja kahvista 2,5. Kirpaisee myös, kun uudet australialaiset ja englantilaiset ystävät pohtivat, onko heillä varaa tehdä maisterinopintoja, koska lukukausimaksut ovat niin kovat ja velkaa on jo kertynyt kandiopinnoistakin. Välillä on siis myös ihan hyvä pysähtyä miettimään, miten hyvin meillä asiat on Suomessa, vaikka huhtikuussa ei olekaan hellettä.

Nyt tajuan, että ajoitin kirjoitukseni huonoon aikaan, sillä suurimmalla osalla teistä alkaa varmaan olla tämä lukuvuosi paketissa ja olette aloittamassa vapun viettoa. Minä sen sijaan vietän hieman erilaisen vapun ja alan pikku hiljaa valmistautua kesäkuussa oleviin tentteihin.

PS. Jos tämä pieni katsaus Wieniin miellytti sinua ja tekisi suorastaan mieli kiittää kirjoittajaa, voit koputtaa pöytää. Niin täällä kiitetään luennoitsijoita jokaisen luennon jälkeen.

Henna Kanerva, Teeman kirjallisuuskahvivastaava 1/2

Moikka teille. Tässä puhuu Magdaleena, Teeman sihteeri ja ainejärjestötilavastaava, edelleen. Teeman hallitus ei saanut peloteltua minua viime vuoden aikana pois ainejärjestötoiminnasta. Minä jäin, suurella ilolla ja intohimolla. Haluaisinkin nyt hieman reflektoida elämääni Teemassa ja sen hallituksessa, sekä pohtia nykyisyyttä ja tulevaa. Ottakaa hyvä asento juuri siinä missä ikinä olette ja carpe diem.

Kun aloitin kirjallisuuden opinnot, olin aivan ihmeissäni siitä mitä ainejärjestöaktiivit tekivät. Suhtauduin hallitukseen ja vanhempiin opiskelijoihin pelonsekaisella kunnioituksella. Hallituksen kokousten ajattelin olevan verrattavissa vähintäänkin konklaaviin. ”Extra omnes!” jylisisi Teeman puheenjohtaja, kuka milloinkin sattui olemaan. Pinni A:n savupiipuista nousi valkeaa savua kerran vuodessa. Ehkä näiden pelonsekaisten tunteiden vuoksi en uskaltanut edes harkita hallitukseen menemistä.

Menin kuitenkin. En kuitenkaan ollut edes paikalla, kun lupauduin jäseneksi. Se tapahtui puhelimen välityksellä. Varsinainen business-meininki. Välttelin kokouksia siis niin pitkään kuin pystyin. Niin pitkään, kunnes olin itse yksi suorakulmaisen pöydän ritareista.

En ole tuntenut hallituksen kanssa mitään muuta tunnetta kuin iloa. Okei, kuulostaa oudolta, mutta voin vannoa, että yhdenkään kokouksen aikana en ole ollut onneton. Ja onhan se tavallaan outoakin. Oletetaan, että lukuvuodessa on suunnilleen yhdeksän (9) kokousta, ja ne kestävät keskimäärin kaksi (2) tuntia. Se tarkoittaa, että 9×2=18, eli sanallisesti sanottuna olen tuntenut lukuvuoden aikana ainakin 18 tuntia puhdasta iloa. Ei huono. Hallituksen kautta pääsin myös järjestämään elämäni ensimmäistä cocktailtilaisuutta. Teeman kirjallisuuscocktailit marraskuussa olivat syksyn huipentuma, ellei jopa vuoden, elämän, vuosisadan. Ei ole mitään kauniimpaa, kuin kirjallisuuden henkilökunta, alumnit ja opiskelijat kaikki samassa talossa, skumppalasit kädessä.

No mitä seuraavaksi? Minä ja Teema pidämme yhtä niin pitkään kuin on tarkoitettu ja tähtiin kirjoitettu. Sitten kun aika on, suljen läppärin kannen ja sinetöin viimeisen pöytäkirjan. Tämän ei ole tarkoitus kuulostaa dramaattiselta. On vain hyväksyttävä, että parhaatkaan asiat eivät välttämättä kestä ikuisesti, ei edes yliopistoaika ja ainejärjestöhommat. Ihmiset seilaavat yliopiston lävitse, tulevat ja menevät. Teema on ikuinen.

Teeman vuoden suurimpiin ja näkyvimpiin kuuluva tapahtuma, Tiiliskivi-klubi, on tältä vuodelta ohi, kun juhlistimme jälleen ansioituneita, mutta toistaiseksi vähälle huomiolle jääneitä kirjailijoita kulttuuriravintola Telakalla 10.2.2018. Tupa oli jälleen täynnä paitsi teemalaisia, myös muita kirjallisuudesta kiinnostuneita henkilöitä. Telakan arvion mukaan paikalla oli sata ihmistä ja tahdon kiittää kaikkia näitä sataa tapahtumaan osallistunutta onnistuneesta illasta.

Minulla oli tänä vuonna kunnia toimia toisena Tiiliskivi-klubin tuottajista yhdessä Roosa-Maria Kauppilan kanssa. Vaikka tapahtumien järjestäminen ei ollut itselleni ennestään vierasta, olenhan pyörinyt ainejärjestössä opintojeni aikana yhdessä jos toisessa tehtävässä, oli Tiiliskivi-klubi aivan erityinen kokemus. Monista muista Teeman tapahtumista poiketen klubi on avoin kaikille kirjallisuudesta ja kulttuurista kiinnostuneille ja tavoittaa näin paljon ainejärjestöä laajemman yleisön. Työskentely klubin eteen vaati monen kuukauden kokoustamiset, lukemattomia sähköposteja ja tarkkaa budjetointia, mutta työmäärän sijaan projektista on jäänyt päällimmäisenä mieleen innostus ja ne lukemattomat kannustavat sanat, joilla kanssaopiskelijat jaksoivat muistuttaa minua siitä, että klubia todella odotetaan kuukausitolkulla, ja se on monelle tärkeä ja rakas tapahtuma.

Tänä vuonna Suomen painavin kirjallisuuspalkinto jaettiin jo 17. kerran ja en voi muuta kuin ilahtuneena ihmetellä, kuinka intoa puhkuen uusia ja uusia teemalaisia haluaa vuosittain jatkaa Tiiliskiven perinnettä. Vaikka Tiiliskivi-raatilaiset ja -tuottajat voivat saada urakastaan opintopisteitä, on työ ennen kaikkea vapaaehtoista talkootyötä, jossa opiskelijat kokoavat voimansa yhteen paikatakseen suurien kirjallisuuspalkintojen väliinsä jättämää tilaa, josta vuodesta toiseen löytyy tuntemattomia helmiä.

Kun haut seuraavan vuoden raadin ja tuottajien etsimiseksi jälleen aukeavat, kehotan kaikkia kotimaisesta nykykirjallisuudesta kiinnostuneita hakemaan mukaan. Olitpa sitten aiheen asiantuntija tai suomalaiseen nykykirjallisuuteen vasta perehtymään haluava noviisi, Tiiliskivi tarjoaa mielenkiintoisia kokemuksia kirjallisuuspalkinnon parissa. Olen itse toiminut myös Tiiliskivi-raadissa vuonna 2015 ja voin kokemuksesta sanoa, että raatilaisena saa kattavan ja inspiroivan kuvan kotimaisen nykykirjallisuuden laajuudesta. Raatilaisena pääsee kokeilemaan omia kirjallisten mieltymystensä rajoja ja tekemään tutkimusmatkaa itselleen vieraisiin genreihin ja tekijöihin. Omalla raatilaiskaudellani tartuin kirjoihin, joita en olisi ikinä muuten löytänyt ja hämmästyin, kuinka monia kirjallisia aarteita lukemistamme kirjapinoista löysimme. Lisäksi raatityöskentelyn parhaita puolia olivat kanssaopiskelijat, joiden kanssa käydyt oivaltavat keskustelut avarsivat käsityksiäni laadukkaasta kirjallisuudesta.

Tuottajan tehtävissä taas pääsee kokeilemaan siipiään kulttuuritapahtuman tuotannossa. Työ antaa hyvin valmiuksia työelämään, sillä siihen sisältyy yhteydenpitoa eri kulttuurialan toimijoiden kanssa ja pitkäjänteistä työskentelyä aikataulujen, budjettien ja markkinointisuunnitelmien parissa. Tiiliskivi-klubin kokoisesta tapahtumasta on myös helppo aloittaa isompien kulttuuritapahtumien suunnittelu, sillä tuottajat saavat monipuolisen perehdytyksen edeltäjiltään ja Teeman hallituksesta ollaan aina valmiita auttamaan tuottajia mahdollisten pulmien kanssa. Koen itse oppineeni muutaman kuukauden tuottajarupeamasta paljon ja saaneeni kannustavassa ympäristössä lisää puhtia uusiin projekteihin.

Näiden palopuheiden jälkeen teillä on vielä noin puoli vuotta aikaa harkita pyrkimistä ensi vuoden tuottajiksi tai raatiin, mutta uskokaa minua: se kannattaa! Tänä vuonna saimme vuodesta 2001 jaetun tiiliskivemme täyteen. Kiertopalkintoon ei mahdu enää yhtäkään voittajan nimellä varustettua laattaa ja seuraavan vuoden ensimmäisenä tehtävänä palkinnonjaon eteen tuleekin olemaan uuden tiiliskiven metsästäminen. Aletaan täyttää sitä samalla innolla kuin 17 aiempanakin vuonna.

Tuula Siira
Tiiliskivi-klubin tuottaja 2018
sekä varapuheenjohtajanne ja ympäristövastaavanne