Blogi

”Huomenna ne tulee”

Elokuun puolivälissä tuutoriryhmään, myös allekirjoittaneeseen, iski jännitys. Kohta pitäisi oikeasti tehdä kaikkea ja paljon ja tietää asioista. Miten tässä roolissa pärjää kukaan?

”Tuli tällainen kysymys, tietääkö kukaan vastausta?” ”Eeei, ohjaa Ohvolle.” Totta puhuen: tuollaisia viestikeskusteluja oli ryhmässämme monta kertaa. Ja vielä tulee varmaan lisää. Monia. Toivottavasti ei liikaa.

Onneksi kaikki ei ole ollut yhtä kamalaa kuin Samuel Beckettin asennoituminen maailmaa kohtaan, lievä tiedonpuute on korvattu sitäkin ankarammalla ja sydämellisemmällä heittäytymisellä uusien teemalaisten tervetulleeksi toivottamiseen. Tästä annan suuren kiitoksen muille tuutoreille: olette huippuja. Uskallan väittää, että uudet opiskelijamme ovat löytäneet ruokaa ja oikean luentosalin lähes jokaisena päivänä alkaneen syksyn aikana. Ehkä heillä on ollut hauskaakin. Omasta puolestani voin sanoa, että tämä syksy on ollut ehkä jopa parempi kuin edellinen. Ei enää jännitystä uusien ihmisten edessä, opiskelijoiden tai luennoitsijan. Ei enää hämmennystä akateemisten varttien ja sähköisten tenttien kanssa. Mutta silti saa kaiken saman hauskan kuin viimeksi. Johtopäätös: Ruvetkaa kaikki tuutoreiksi. Ensi vuonna.

Jos vanhemmat opiskelijamme haluavat joko tietää, mitä fuksien päänmenoksi on tänä vuonna keksitty tai muistella omaa nuoruuttaan, niin tässä lyhyt info syksyn tapahtumista tähän mennessä: tutustumisleikkejä, bileitä, uusia kavereita, kirjahyllyllä brassailua ja fuksipassin täyttöä silmät kiiluen. Tiivistetysti näin, kyllä te tiedätte. Ai niin, tulkaa nyt torstaina fuksiaisiin, luvassa ihan hulvattomat hipat. Ennennäkemättömät. Unohtumattomat. Briljantit. Messevät ja makaaberit. Klo 20. Kutsu on Facebookissa.

Loppusyksyä odotan innolla. Tuutoroinnit jatkuvat, tiedossa on sitsejä, tarinateattereja ja ties mitä muuta. Työtä riittää jokaiselle päivälle, tosin lähinnä omien opiskelujen takia. Fuksien viihdyttäminen on jo järjestetty niin hyvin, ettei alun jälkeen tarvitse liikaa stressata niistä enää. Blogin alussa mainittu jännitys on täysin kadonnut jo. Jatkan vielä tuutoroinnin puolesta puhumista (sillä mikä sulkapallo mieheksi olisinkaan, jos vaihtaisin koko ajan puolta): alkusyksy on antanut todella paljon elämään, jopa yllättävissä määrin. Rakastan kaikkea, mitä tämä saari tislaa! Tai siis, tämä syksy tarjoaa. Nyt alkaa mennä taas melkoisen sekavaksi tämä. Parempi alkaa lopettaa. Nauttikaa syksystä, opiskelkaa ja tulkaa tutustumaan fukseihin. Ovat Teeman parhaat tähän mennessä.

 

Sadetta tutkailevin terveisin,

tuutorivastaavanne Samu

Terveisiä Wienistä!

Tämä vuosi on ollut kolmas vuoteni yliopistossa. Opin ensimmäisinä kahtena vuotena, että huhtikuu on koko lukuvuoden piinaavin kuukausi. Deadlinet lähestyvät yhtä nopeasti kuin vappu, ja 90 % opiskelijoista kaivautuu syvälle tietokoneidensa ja kirjojensa taakse. Tänä vuonna minun huhtikuuni oli kuitenkin hyvin erilainen. Syynä ei ole se, että kolmantena vuotenani vihdoin opin hallitsemaan yliopisto-opiskelun ja aikatauluttamisen niin, että pystyin hymyillen kulkemaan läpi huhtikuun (I wish), vaan se, että lähdin vuoden alussa vaihtoon Wieniin.
Täällä Wienissä huhtikuu alkoi pääsiäislomalla ja helteillä. Sää on kai aihe, johon pitäisi turvautua vain small talkin aluksi (tai koko sen ajaksi jos ko. keskustelukumppanin kanssa on erityisen kiusallista), mutta en voi olla tämän pienen blogipäivitykseni alkuun olla mainitsematta, että viimeiset kaksi viikkoa Wienissä on ollut parhaimmillaan 26 astetta lämmintä. Olen siis hämmentyneenä levitellyt aurinkorasvaa istuskellessani opiskelemassa Campuksen nurmella. Hämmentynyt, ja erittäin iloinen, olen myös ollut huomatessani, millainen yliopistokulttuuri täällä vallitsee.

Wienin yliopisto on levittäytynyt pitkin kaupunkia, mutta minun luentoni ovat pääosin päärakennuksella ja sitä lähellä olevalla Campuksella. Campus muistuttaa minua niistä kampuksista, joita olen aina nähnyt amerikkalaisissa sarjoissa ja elokuvissa, ja ensimmäistä kertaa siellä kävellessäni myös tunsin olevani sellaisessa. Campus-alue on kuin iso puisto, täynnä penkkejä ja pöytiä, jossa ihmiset luentojen välissä syövät lounasta, lukevat tai muuten vain hengailevat. Joka päivä näkee opiskelijoita, jotka ovat hakeneet campuksella olevasta kaupasta kaljaa ja sipsiä ja istuneet kuuntelemaan musiikkia. Jotkut myös ottavat päiväunia nurmikolla. Ihmiset siis oikeasti viihtyvät yliopistolla ja joka puolella tapahtuu jotain. Luentojen jälkeenkin saatetaan jäädä illalliselle johonkin campuksen ravintolaista (älä nyt kuvittele mieleesi Minervaa, vaan enemmän Telakka). Ai niin, vaihtoehtona on myös jäädä yksille Campuksen rantabaariin, jossa voi istua hiekalla rantatuoleissa.

Mutta, ei huolta. Tämä ei ole sellainen täällä kaikki on niin siistiä ja hitto, kun pitää tulla takasin Suomeen kirjoitus. Vaikka toivoisinkin, että Tampereen yliopisto (kai se on vielä Tampereen yliopisto vai ollaanko jo nyt Tampereen uudehkossa yliopistossa tms.??) ottaisi hieman mallia tällaisesta yliopistoelämästä ja panostaisi vielä enemmän opiskelijoiden viihtyvyyteen kampuksella, olen vaihtoaikanani myös oppinut arvostamaan entistä enemmän suomalaista yliopistoa. Ensinnäkin, vaikka näissä opiskelijaravintoloissa täällä saattaakin olla kattoterassi, kirpaisee joka kerta kun maksaa lounaasta 6 euroa 2,6 sijaan. Ja kahvista 2,5. Kirpaisee myös, kun uudet australialaiset ja englantilaiset ystävät pohtivat, onko heillä varaa tehdä maisterinopintoja, koska lukukausimaksut ovat niin kovat ja velkaa on jo kertynyt kandiopinnoistakin. Välillä on siis myös ihan hyvä pysähtyä miettimään, miten hyvin meillä asiat on Suomessa, vaikka huhtikuussa ei olekaan hellettä.

Nyt tajuan, että ajoitin kirjoitukseni huonoon aikaan, sillä suurimmalla osalla teistä alkaa varmaan olla tämä lukuvuosi paketissa ja olette aloittamassa vapun viettoa. Minä sen sijaan vietän hieman erilaisen vapun ja alan pikku hiljaa valmistautua kesäkuussa oleviin tentteihin.

PS. Jos tämä pieni katsaus Wieniin miellytti sinua ja tekisi suorastaan mieli kiittää kirjoittajaa, voit koputtaa pöytää. Niin täällä kiitetään luennoitsijoita jokaisen luennon jälkeen.

 

Henna Kanerva, Teeman kirjallisuuskahvivastaava 1/2

Sihteerin kevätreflektio

Moikka teille. Tässä puhuu Magdaleena, Teeman sihteeri ja ainejärjestötilavastaava, edelleen. Teeman hallitus ei saanut peloteltua minua viime vuoden aikana pois ainejärjestötoiminnasta. Minä jäin, suurella ilolla ja intohimolla. Haluaisinkin nyt hieman reflektoida elämääni Teemassa ja sen hallituksessa, sekä pohtia nykyisyyttä ja tulevaa. Ottakaa hyvä asento juuri siinä missä ikinä olette ja carpe diem.

Kun aloitin kirjallisuuden opinnot, olin aivan ihmeissäni siitä mitä ainejärjestöaktiivit tekivät. Suhtauduin hallitukseen ja vanhempiin opiskelijoihin pelonsekaisella kunnioituksella. Hallituksen kokousten ajattelin olevan verrattavissa vähintäänkin konklaaviin. ”Extra omnes!” jylisisi Teeman puheenjohtaja, kuka milloinkin sattui olemaan. Pinni A:n savupiipuista nousi valkeaa savua kerran vuodessa. Ehkä näiden pelonsekaisten tunteiden vuoksi en uskaltanut edes harkita hallitukseen menemistä.

Menin kuitenkin. En kuitenkaan ollut edes paikalla, kun lupauduin jäseneksi. Se tapahtui puhelimen välityksellä. Varsinainen business-meininki. Välttelin kokouksia siis niin pitkään kuin pystyin. Niin pitkään, kunnes olin itse yksi suorakulmaisen pöydän ritareista.

En ole tuntenut hallituksen kanssa mitään muuta tunnetta kuin iloa. Okei, kuulostaa oudolta, mutta voin vannoa, että yhdenkään kokouksen aikana en ole ollut onneton. Ja onhan se tavallaan outoakin. Oletetaan, että lukuvuodessa on suunnilleen yhdeksän (9) kokousta, ja ne kestävät keskimäärin kaksi (2) tuntia. Se tarkoittaa, että 9×2=18, eli sanallisesti sanottuna olen tuntenut lukuvuoden aikana ainakin 18 tuntia puhdasta iloa. Ei huono. Hallituksen kautta pääsin myös järjestämään elämäni ensimmäistä cocktailtilaisuutta. Teeman kirjallisuuscocktailit marraskuussa olivat syksyn huipentuma, ellei jopa vuoden, elämän, vuosisadan. Ei ole mitään kauniimpaa, kuin kirjallisuuden henkilökunta, alumnit ja opiskelijat kaikki samassa talossa, skumppalasit kädessä.

No mitä seuraavaksi? Minä ja Teema pidämme yhtä niin pitkään kuin on tarkoitettu ja tähtiin kirjoitettu. Sitten kun aika on, suljen läppärin kannen ja sinetöin viimeisen pöytäkirjan. Tämän ei ole tarkoitus kuulostaa dramaattiselta. On vain hyväksyttävä, että parhaatkaan asiat eivät välttämättä kestä ikuisesti, ei edes yliopistoaika ja ainejärjestöhommat. Ihmiset seilaavat yliopiston lävitse, tulevat ja menevät. Teema on ikuinen.