Yleinen

Miehiä ei saada lukemaan syyllistämällä naisia

Aamulehden lauantainumerossa (17.11.2018) julkaistiin Matti Kuuselan kirjoittama aukeaman kokoinen kulttuuriessee tärkeästä ja ajankohtaisesta kirjallisuusalan ilmiöstä, miesten ja poikien lukemattomuudesta. Epäkohdaksi nostetaan kustannusalan naisvaltaisuus, ja tarkastelutapa on pitkälti samanlaista kuin miesvaltaisten alojen kritisoiminen feministisessä perinteessä. On tietenkin ongelmallista, jos yhtä alaa hallitsee vain yksi sukupuoli, ja näkökulmana tämä onkin tärkeä. Tekstissä ei kuitenkaan tunnu olevan kyse niinkään valtarakenteen purkamisesta, vaan naiskustannustoimittajien kyvystä tehdä työtään.

Essee koettelee luetunymmärtämistä, sillä vaikka se on osittain luettavissa satiirina, mahdollinen pyrkimys osoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia jää epäselväksi. Argumentaatio on ristiriitaista ja poukkoilevaa: toisaalta pyritään kyseenalaistamaan ja purkamaan perinteisiä sukupuolirooleja ja niiden asettamia rajoituksia, mutta samalla teksti tulee huomaamattaan vahvistaneeksi niitä. Erityisen pettymyksen teksti tuotti nimenomaan Aamulehden sivuilla, joka vielä vuosi sitten peräänkuulutti uutta sukupuolineutraalia linjaustaan ja sen merkitystä ihmisten ajatusmaailmaan.

Tekstin lopettavassa virkkeessä nostetaan esiin raskaat sukupuolioletukset kuvaamalla, kuinka “ahdasta on olla aikamoinen ‘vintiö ja päällikkö’” mutta siitä huolimatta tätä lopetusta pedataan uusilla tyypittelyillä. Kirjoittaja esimerkiksi sanoo, että miehet eivät hakeudu kustannustoimittajiksi yhtä hanakasti pienen palkan vuoksi, ja samalla, että miesten arvovalintoja ohjaa raha. Sen lisäksi miehille suunnatusta sodan, urheilun, väkivallan ja naimisen tematiikasta kirjoittaja sanoo, että “juuri sitä mies ei halua lukea, mieluummin hän tekee itse sitä.” Tekstin luoma mieshahmo siis mieluummin tappelee ja sotii, ja nauttii kirjallisuutensa “sielukkaan ja herkän romantiikan” muodossa.

“Lasten ja nuorten kirjallisuudessa naisvalta on liki täydellinen. Ei siis ihme, että pojat eivät lue kirjoja,” ingressi ilmoittaa ja antaa heti ymmärtää, etteivät pojat voi lukea naisten toimittamia kirjoja. Poikien lukemattomuus on siis naiskustantajien syy. Sen jälkeen kirjoittaja käyttää kolmen kappaleen verran palstatilaa luettelemalla kustannustoimittajien naisoletettuja etunimiä, eli viesti kohdennetaan kyseenalaistamaan näiden kustannustoimittajien kykyä tehdä työtään. Erikoista on myös todella arvottava tapa listata naiskustantajat etunimilistoina, kun taas mieskustantajien kohdalla mainitaan myös sukunimi. Tekstissä kyllä todetaan, että naiskustannustoimittajat ovat päteviä työssään, mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi, sillä nainen ei pysty tavoittamaan miehen mielenmaisemaa: nainen ainoastaan “LUULEE tietävänsä, mitä mies kirjasta haluaa.” Kirjoittaja syyttää naisia maskuliinisista “miesharhoistaan”, joita he ylläpitävät kustantamalla esimerkiksi sotakirjoja ja ostamalla niitä isilleen lahjaksi.

Teksti kohdistuu kustannustoimittajiin huolimatta siitä, että kirjoittaja on ymmärtänyt väärin heidän työnsä. Essee painottaa kustannustoimittajan olennaista asemaa kirjan markkinoinnissa, vaikka heidän työnsä keskittyy pääosin kirjan rakentumisprosessiin yhteistyönä kirjailijan kanssa.  Kustantajilla on toki valta päättää, millaisia kirjoja kustannetaan, mutta kustannustoimituksen työtä säätelevät kysynnän ja tarjonnan lait sekä se, millaisia kirjoja kirjailijat tarjoavat. Kustannusta ja kuluttamista ei siis pidä sekoittaa toisiinsa. Ostopäätöksiä ohjaa voimakkaasti markkinointi ja sen luomat mielikuvat. Esimerkiksi sotakirjoja kustannetaan myös monista muista syistä, kuin siksi, että joku mies ehkä haluaa niitä lukea. Lisäksi vaikka kustannustoimittajien ala on naisvaltainen, vuoden 2017 tilastojen mukaan myydyimpien kirjailijoiden sukupuolijakauma oli tasainen.

On totta, että suomalaisella kustannusalalla on enemmän naisia ja tietenkin sen vuoksi olisi tärkeää saada sukupuolijakaumaan tasapainoa – niin kirjallisuuden alalla kuin muuallakin. Olemme myös samaa mieltä siitä, että poikia tulisi kannustaa lukemaan. Ongelma ei kuitenkaan lopulta ole se, että nyt lasten- ja nuortenkirjallisuutta kustantavat enemmän naiset. Suurin vastuu on perheillä ja kouluilla. Pojat tarvitsevat lukevia, samaistuttavia esikuvia. Tällöin myös mieskuva voisi laajentua monipuolisemmaksi, eikä se rajoittuisi niihin paljonpuhuttuihin vintiöihin. Ehkä silloin pojan esikuvaksi voisi sopia nainenkin. Olisi kiinnostava tietää, mitä Matti Kuusela itse lukisi lapsilleen.

 

Petäistö, Tanskanen ja Tuukkanen.

Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen ainejärjestö Teema ry.

Kannanotto kirjallisuuden oppiaineen puolesta

Kirjallisuuden opiskeleminen ei ole hyödytöntä. Kirjallisuudentutkimus on ala, jossa mieli, kieli, tiede ja taide vuotavat yhteen. Se tarjoaa opiskelijalleen avaimia kriittiseen ajatteluun, taitoja suurten tekstimassojen erittelyyn, valmiuksia yhteyksien havaitsemiseen ja merkitysten syvään ymmärtämiseen. Kuinka monesta tieteenalasta voidaan sanoa samaa?

Valitettavasti Jyväskylän yliopiston tekemä päätös kirjallisuuden koulutusvastuun lakkauttamisesta viestittää, ettei kirjallisuudentutkimusta nähdä muutoin kuin välineellisesti hyödyllisenä alana. Tämä tarkoittaa sitä, että jatkossa kirjallisuutta ei voisi enää opiskella Jyväskylässä pääaineena. Kirjallisuudentuntemus uhkaa typistyä äidinkielenopettajaksi aikovan opiskelijan välttämättömäksi pahaksi.

Länsimainen sivistys perustuu suureksi osaksi korkeaan kirjalliseen kulttuuriin. Kirjallisuus ei kuitenkaan synny tyhjiössä, vaan tarvitsee tuekseen kovatasoista ja monipuolista tutkimusta: jotta lajeja ja tekniikkoja voitaisiin taiteessa kehitellä ja varioida, jonkun on ensin löydettävä ja määriteltävä ne. Kirjallisuuden oppiaineen lakkauttaminen Jyväskylässä nakertaa ison aukon suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen kenttään, joka on tällä hetkellä monikasvoinen ja ylirajainen. Samalla päätös asettaa opiskelijoita eriarvoiseen asemaan, kun alan opiskeleminen ei enää välttämättä onnistu lähikaupungissa.

Kirjallisuudentutkija on ennen kaikkea harjaantunut tekstien lukija ja tulkitsija. Nykymaailmassa erilaiset teksti ja representaatiot ovat näkyvä osa jokapäiväistä olemista. Digitalisaatio kiihdyttää trendiä entisestään, sillä suurin osa elämästämme jaetaan ensisijaisesti tekstin ja kuvan muodossa. Jos menetämme tekstianalyyttisen otteen todellisuuteemme, menetämme lopulta kyvyn kriittiseen ajatteluun. Yhteiskunta, joka ei osaa lukea hyvin, ei kykene myöskään kirjoittamaan tai ajattelemaan hyvin.

Pääaineen kirjallisuutta opiskelleet työllistyvät monipuolisiin tehtäviin kirja-, kulttuuri-, kustannus-ja media-aloille. Maisteriksi valmistuneella kirjallisuudenopiskelijalla on paljon arvokasta tietotaitoa tarjottavanaan esimerkiksi kasvaville yrityksille, jotka tarvitsevat tuekseen viestinnän ammattilaisia ja moniosaajia. Kirjallisuudenopiskelu kasvattaa tekstien ja retoriikan asiantuntijoita, mutta tämä osaaminen menetetään, jos kirjallisuuden laaja-alainen tuntemus kadottaa arvonsa.

Jyväskylän yliopiston päätös on toteutuessaan käsittämätön ja näköalaton, ja siksi vaadimme, että kaavaillut muutokset kumotaan. Opiskelijoilla täytyy jatkossakin olla mahdollisuus lukea kirjallisuutta pääaineena Jyväskylän yliopistossa.

Teema ry ja Tampereen kirjallisuustieteen opiskelijat antavat tukensa Jyväskylän kirjallisuudenopiskelijoille ja oppiaineen henkilökunnalle.

– Kirjoittanut Noora Vaakanainen

Tiiliskiven lehdistötiedote 2011

Turkulaisen Jermu Koskisen esikoisrunokokoelma Niin kauas kuin vyötä riittää (Helsinki-kirjat) on voittanut vuoden 2011 Tiiliskivi-kirjallisuuspalkinnon. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden ainejärjestö Teema ry:n myöntämä palkinto jaettiin Koskiselle lauantaina 11.2. kulttuuriravintola Telakalla järjestetyllä Tiiliskivi-klubilla.

Tiiliskivi-palkinto myönnetään vuosittain huomionosoituksena kotimaiselle kaunokirjalliselle teokselle, joka valtamediassa on jäänyt arvoansa vähemmälle huomiolle. Tiiliskivi on Tampereen Finlaysonin seinästä peräisin oleva tiili, joka on kiertänyt kirjailijoilla jo vuodesta 2001. Edellisen kerran Tiiliskivi-palkinnon voitti Teemu Manninen runokokoelmallaan Futurama (poEsia).

Tiiliskivi-raadin mukaan Niin kauas kuin vyötä riittää on tyylikäs kokoelma älykästä runoutta, joka ei sorru muka-intellektuelliin koukeroisuuteen. Teoksessa elämän ja kuoleman välinen absurdius luo runoihin kiinnostavalla tavalla nyrjähtäneen näkökulman. Koskisen tyyli on yhtäaikaa ihastuttavan humoristinen ja vakava. Koskinen kuvaa omintakeisella tavallaan todellisuuden järkyttämän ihmisen kaoottista tapaa katsoa ympärilleen ja tuntea todellisuutta, jota leimaa monitasoinen vääristyneisyys.

Jermu Koskisen lisäksi vuoden 2011 Tiiliskivi-palkintoehdokkaina olivat Janica Brander novellikokoelmallaan Lihakuu (Otava), Riikka Palander runokokoelmallaan Sininen punainen (Sanasato), Juha Siro romaanillaan Linnun muotokuva (Like), Tero Tähtinen esseekokoelmallaan Katmandun unet (Savukeidas) ja Marja-Leena Virtanen romaanillaan Kirjeitä kiven alle (Tammi).

Tämän vuoden Tiiliskivi-raadissa toimivat puheenjohtajat Susanna Koskimaa ja Lauri Tapaninen sekä raatilaiset Kamilla Billiers, Miikka Vuori, Maarit Valtonen, Laura Raninen, Pertti Huotari, Emma Laakso, Tanja Peltonummi, Hanna Oksanen ja Titta Minkkinen.