Kotiseuturakkauteen tarvitaan 1 898 kilometriä
Kuten Teeman blogin edellinen kirjoittaja, sopo-vastaava Veera myös allekirjoittanut viettää lukukauden poissa Suomesta. Tunnustuksen paikka: En ole koskaan kokenut olevani kovin suomalainen saati sitten kansallistunteen täyttämä ihminen – vuodenajat ketuttaa, suomalaisten junttius hävettää, suomalaiset elokuvat ovat enimmäkseen hirveää p*skaa ja olen fine asian kanssa, jos Ruotsi sattuu voittamaan jääkiekon MM-kisat – koska jokin jääkiekko, who cares? Kuluneen kahden kuukauden aikana olen kuitenkin huomannut, että ehkä sydämeni sittenkin sykkii omalle kotimaalle. Ja älkää hyvät teemalaiset nyt säikähtäkö, että nyt se on liittynyt Soldiers of Odiniin tai muuhun ” suomi Suomalaisille – isän maa on v*tun jeba” -urpoturpoilujengiin, vaan vaihtarina oleminen on auttanut huomaamaan niitä seikkoja, jotka on kokenut jopa itsestäänselvyytenä. Ja tätä diagnoosia tosiaan tukevat seuraavan kaltaiset oireet:
– Keskustelun lomassa voin kuuluvalla äänellä kertoa olevani Suomesta ja mieltä hivelee suunnattomasti kun lähes poikkeuksetta kaikki ovat, että ”uuh ja aah, kuinka siistiä/eksoottista/kiinnostavaa!” – siitäkin huolimatta, että suomalaiset vaihtarit taitavat tällä hetkellä olla toiseksi suurin enemmistö Prahassa heti saksalaisten jälkeen.
– Täällä siniset silmät ovat mitäänsanomattoman sijaan kadehdittava ominaisuus.
– Samoin kateellista tuhinaa aiheuttaa ilmaisen koulutuksen ja opintotuen mainitseminen (samaan aikaan tosin kuumottelee paluu Suomeen, kun uutisten perusteella rakas hallituksemme on päättänyt tyhjentää toden teolla rakkonsa opiskelijoiden Weetabix:eihin ja vielä pieraista sinne tyhjään murolaatikkoon..)
– Nolosta ralliaksentista huolimatta Suomessa on mahdollista saada kohtuullisen hyvää palvelua jopa englannin kielellä. Koittakaapas sen sijaan vierailla Prahan Migration Officessa, jossa kaikkien maassa yli 3 kuukautta oleskelevien täytyy ilmoittautua – vieraiden kielien osaaminen näyttää päättyneen tasan niihin oleskeluaulan infokyltteihin.
– Huomaan välillä kaipaavani massaluentoja ja kirjallisuustieteen kursseja, joissa viikoittain luetaan pari artikkelia muutaman artikkelin JA kokonaisen kirjan sijaan. Tampereella et myöskään koskaan kuule vakavalla naamalla esitettyä argumenttia siitä, että kirjailija ei varmaan pitänyt koirista kun tämän kehittelemässä fiktiivisessä maailmassa koko laji on hävitetty.
Lopputuloksena voin siis summata, että jopa paatuneen pessimistin sielunmaisesta löytyy oma soppensa kotiseuturakkaudelle. Mutta aina sieltä löytyy myös lisäneliöitä uusille kulttuureille ja kokemuksille – lämpimästi siis suosittelen hakemaan Erasmus-vaihtoon, jos virkamiesten mahdollinen kielitaidottomuus tai biografismin uhka yliopistossa ei pelota!
Mukavaa lukukauden jatkoa sinne Tampereelle ja tsemppiä tuleviin deadlineihin!
– tiedotus- ja nettivastaanne Eveliina