Miehiä ei saada lukemaan syyllistämällä naisia

Aamulehden lauantainumerossa (17.11.2018) julkaistiin Matti Kuuselan kirjoittama aukeaman kokoinen kulttuuriessee tärkeästä ja ajankohtaisesta kirjallisuusalan ilmiöstä, miesten ja poikien lukemattomuudesta. Epäkohdaksi nostetaan kustannusalan naisvaltaisuus, ja tarkastelutapa on pitkälti samanlaista kuin miesvaltaisten alojen kritisoiminen feministisessä perinteessä. On tietenkin ongelmallista, jos yhtä alaa hallitsee vain yksi sukupuoli, ja näkökulmana tämä onkin tärkeä. Tekstissä ei kuitenkaan tunnu olevan kyse niinkään valtarakenteen purkamisesta, vaan naiskustannustoimittajien kyvystä tehdä työtään.

Essee koettelee luetunymmärtämistä, sillä vaikka se on osittain luettavissa satiirina, mahdollinen pyrkimys osoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia jää epäselväksi. Argumentaatio on ristiriitaista ja poukkoilevaa: toisaalta pyritään kyseenalaistamaan ja purkamaan perinteisiä sukupuolirooleja ja niiden asettamia rajoituksia, mutta samalla teksti tulee huomaamattaan vahvistaneeksi niitä. Erityisen pettymyksen teksti tuotti nimenomaan Aamulehden sivuilla, joka vielä vuosi sitten peräänkuulutti uutta sukupuolineutraalia linjaustaan ja sen merkitystä ihmisten ajatusmaailmaan.

Tekstin lopettavassa virkkeessä nostetaan esiin raskaat sukupuolioletukset kuvaamalla, kuinka “ahdasta on olla aikamoinen ‘vintiö ja päällikkö’” mutta siitä huolimatta tätä lopetusta pedataan uusilla tyypittelyillä. Kirjoittaja esimerkiksi sanoo, että miehet eivät hakeudu kustannustoimittajiksi yhtä hanakasti pienen palkan vuoksi, ja samalla, että miesten arvovalintoja ohjaa raha. Sen lisäksi miehille suunnatusta sodan, urheilun, väkivallan ja naimisen tematiikasta kirjoittaja sanoo, että “juuri sitä mies ei halua lukea, mieluummin hän tekee itse sitä.” Tekstin luoma mieshahmo siis mieluummin tappelee ja sotii, ja nauttii kirjallisuutensa “sielukkaan ja herkän romantiikan” muodossa.

“Lasten ja nuorten kirjallisuudessa naisvalta on liki täydellinen. Ei siis ihme, että pojat eivät lue kirjoja,” ingressi ilmoittaa ja antaa heti ymmärtää, etteivät pojat voi lukea naisten toimittamia kirjoja. Poikien lukemattomuus on siis naiskustantajien syy. Sen jälkeen kirjoittaja käyttää kolmen kappaleen verran palstatilaa luettelemalla kustannustoimittajien naisoletettuja etunimiä, eli viesti kohdennetaan kyseenalaistamaan näiden kustannustoimittajien kykyä tehdä työtään. Erikoista on myös todella arvottava tapa listata naiskustantajat etunimilistoina, kun taas mieskustantajien kohdalla mainitaan myös sukunimi. Tekstissä kyllä todetaan, että naiskustannustoimittajat ovat päteviä työssään, mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi, sillä nainen ei pysty tavoittamaan miehen mielenmaisemaa: nainen ainoastaan “LUULEE tietävänsä, mitä mies kirjasta haluaa.” Kirjoittaja syyttää naisia maskuliinisista “miesharhoistaan”, joita he ylläpitävät kustantamalla esimerkiksi sotakirjoja ja ostamalla niitä isilleen lahjaksi.

Teksti kohdistuu kustannustoimittajiin huolimatta siitä, että kirjoittaja on ymmärtänyt väärin heidän työnsä. Essee painottaa kustannustoimittajan olennaista asemaa kirjan markkinoinnissa, vaikka heidän työnsä keskittyy pääosin kirjan rakentumisprosessiin yhteistyönä kirjailijan kanssa.  Kustantajilla on toki valta päättää, millaisia kirjoja kustannetaan, mutta kustannustoimituksen työtä säätelevät kysynnän ja tarjonnan lait sekä se, millaisia kirjoja kirjailijat tarjoavat. Kustannusta ja kuluttamista ei siis pidä sekoittaa toisiinsa. Ostopäätöksiä ohjaa voimakkaasti markkinointi ja sen luomat mielikuvat. Esimerkiksi sotakirjoja kustannetaan myös monista muista syistä, kuin siksi, että joku mies ehkä haluaa niitä lukea. Lisäksi vaikka kustannustoimittajien ala on naisvaltainen, vuoden 2017 tilastojen mukaan myydyimpien kirjailijoiden sukupuolijakauma oli tasainen.

On totta, että suomalaisella kustannusalalla on enemmän naisia ja tietenkin sen vuoksi olisi tärkeää saada sukupuolijakaumaan tasapainoa – niin kirjallisuuden alalla kuin muuallakin. Olemme myös samaa mieltä siitä, että poikia tulisi kannustaa lukemaan. Ongelma ei kuitenkaan lopulta ole se, että nyt lasten- ja nuortenkirjallisuutta kustantavat enemmän naiset. Suurin vastuu on perheillä ja kouluilla. Pojat tarvitsevat lukevia, samaistuttavia esikuvia. Tällöin myös mieskuva voisi laajentua monipuolisemmaksi, eikä se rajoittuisi niihin paljonpuhuttuihin vintiöihin. Ehkä silloin pojan esikuvaksi voisi sopia nainenkin. Olisi kiinnostava tietää, mitä Matti Kuusela itse lukisi lapsilleen.

Petäistö, Tanskanen ja Tuukkanen.

Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen ainejärjestö Teema ry.