Festariblogi

Maailman ensimmäiset festivaalit järjestettiin varmaankin Mesopotamiassa, mutta oliko heillä aiheena kirjallisuus? Saattoi toki ollakin, mutta: Ei yhtä suuresti, laajasti, mittavasti ja massiivisesti kuin 16.2. Tampereella.

Saavuin Työväenmuseo Werstaalle kyseisenä lauantaina noin klo 11.24 ja päädyin ensimmäisenä seuraamaan Tiiliskivi-raadin paneelia, jossa osaavat opiskelijamme kertoivat Tiiliskivi-finaaliin selvinneistä teoksista. Paneelikeskustelu oli analyyttistä ja paneelin myötä kiinnostus teoksiin heräsi. Paneeli pysyi myöskin täysin puolueettomana, eikä kuulija voinut saada vihiä siitä, kuka kirjailijoista tulisi illalla tuon konkreettisen tiiliskiven saamaan. Saadakseni jotakin oletusta voittajasta päädyinkin internetin syövereihin tutkimaan, onko joku heistä mahdollisesti viettänyt aikaa sveitsiläisissä keuhkotautiparantoloissa.

Tuon paneelin jälkeen siirryin kuuntelemaan auditorion puolelle keskustelua kirjallisuudentutkimuksen ajankohtaisista kysymyksistä ja tulevaisuuden suunnista. Alkuun tuon keskustelun osalta annan erityispisteet haastattelijalle, joka jätti hyvin ammattitaitoisen vaikutuksen. Keskustelu toi todella hyvin esille kirjallisuudentutkimuksen ongelmia, mutta myös mahdollisuuksia ja uskon, että paneeli antoi paljon ajattelemisen aihetta niin alan ihmisille kuin muillekin. Tosin konkreettisemmin itselleni jäi mieleen kysymys siitä, miten Mikko Turunen voikin olla niin sympaattisen hulvaton puhuja kaikessa neroudessaan. Lähde kanssani kahville Mikko.

Seuraavana vuorossa olikin keskustelua kokeellisesta romaanista ääriajattelua penkomassa. Kirjailijoina paikalla olivat Jaakko Yli-Juonikas (joka ei kertonut yhtäkään susikoira Roi -vitsiä) ja Aleksanteri Kovalainen. Kiinnostavaa keskustelua kokeellisuudesta aina internetin alt-rightiin. Keskustelua voisi kutsua jopa kansalliseksi herätykseksi siihen, miten ääriryhmistä voikaan kirjallisuudessa kertoa. Kirjailijat ja heidän haastattelijansa olivat myös pukeutuneet tyylikkäästi tummiin kauluspaitoihin, kuin asian vakavuutta korostaakseen.

Lisäksi Werstaalla saattoi nähdä myös muun muassa Marko Annalan, Tiitu Takalon, Ossi Nymanin ja keskustelun autofiktiivisen kirjallisuuden genrestä kuin myös Pirkkalaiskirjailijoiden keskustelun henkilöhahmon mielen avaamisesta. Samoin tarjolla oli myös musiikkia, satuja, ”avointa mikkiä” ja improvisaatioteatteria. Vain muutamia mainitakseni. Voisin tässä välissä tiivistää, että Elävän Kirjallisuuden festivaalilla ”jokaiselle jotakin” oli nimenomaan sitä.

Vuoden 2018 Tiiliskivi-palkinto jaettiin tänä vuonna Laikun vanhassa musiikkisalissa, hyvinkin tyylikkäissä puitteissa. Laikun musiikkisalihan on entisöity muistuttamaan 1300-lukulaista ranskalaista musiikkisalia.

Itse iltaan kuului aluksi vielä kirjailijoiden haastattelu, joka suoritettiin kahdella kotimaisella. Kirjoista ja heidän tekijöistään sai entistä paremman kuvan tämän myötä. Vieläkään en saanut tosin vihiä voittajasta: Kaikilla oli molemmat korvat tallella.

Tämän jälkeen nähtiin Stina Saaren mieletön runoesitys, joka herkisti salillisen kirjallisuusihmisiä.

Lopulta palkinto jaettiin…Satu Vasantolan teokselle En palaa takaisin koskaan, luulen. Teosta kuvailtiin raadissa ajankohtaiseksi sukupolvitarinaksi, joka ottaa mukaan vaikeita asioita nyky-yhteiskunnasta ja lisää ne tutumpiin aihepiireihin. Onnittelut!

Kaiken kaikkiaan tuo lauantai oli siis täynnä kirjallisuutta, kirjailijoita ja lukijoita. Uskallan väittää, että ”meillä kaikilla oli niin mukavaa”. Jos et tänä vuonna tullut mukaan, niin tule edes ensi vuonna!

Tällä kertaa blogimme keskittyi tuohon kyseiseen päivään, mutta voisin veikata, että seuraavalla kirjoituskerralla siirrytään johonkin aivan muuhun. Tähän blogiin ei tule edes jo perinteeksi muodostunutta kirjallisuusvitsiä, joten loppukevennyksenä toimikoon lausahdus ”Ainejärjestömme hallituksen sihteerin opiskelumotivaatio”.

Palataan asiaan.